KYYNELEEN LYHYT KEHITYSHISTORIA  

Kyynel-radioita kehitettiin voimakkaasti koko sodan ajan ja vielä sodan jälkeenkin. Kehitystyöstä vastasivat pääasiassa suomalaiset radioamatöörit.  

Hieman taustaa  

Kun kevyiden partioradioiden kehittely aloitettiin Suomessa 30-luvun loppupuolella, oli jo tuolloin nähtävillä ”esikuvia” pienikokoisista radioamatöörien itse rakentamista tai tehdastekoisista, enintään noin 15 kg painavista radiolaitteista. Eräs tällainen oli saksalainen agenttiradio ns. koffer-lähetin (koffer = matkalaukku), joita majuri (myöh. eversti) Reino Hallamaa oli hankkinut muutaman Saksasta. Suursodan lähestyessä kotimaiselle kaukopartioradiolle oli selvä tilaus. Pienen partioradion tuomat edut ja mahdollisuudet olivat ilmeiset ja niin sen määrätietoinen kehittely aloitettiin.

Ensimmäisen vaatimusmäärittelyn suorittivat Hallamaa ja majuri Ragnvald Lautkari OH2NN syksyllä 1939. Hallamaa ei ollut syvällinen tekniikanosaaja mutta hänellä oli näkemystä ja Lautkarilla oli taas senkin edestä kokemusta, taitoa ja konstruktioteknillistä kykyä. Käyttäjien kouluttamiseksi Hallamaa käski syksyllä YH:n aikana 1939 Matti Wihuria, OH2OH, suunnittelemaan ja toteuttamaan radistikurssin. Vastaavia kursseja järjestettäisiin tämän jälkeen aina tarpeen vaatiessa.

Kaukopartion liikkuvuuden ja toiminnan luonteen kannalta radion täytyi olla kevyempi, pienikokoisempi, taloudellisempi, kenttäkelpoisempi ja toimintavarmempi, kuin mikään aikalaisensa Suomessa käytössä ollut sotilasradio. Aseman kuntoon laiton ja purkamisen oli tapahduttava nopeasti, pimeydestä ja pakkasesta riippumatta. Oli selvää, että monien vaatimusten takia oli tehtävä kompromisseja mutta myös uusia innovatiivisia oivalluksia tavoitteen saavuttamiseksi. Vaatimusmäärittely tapahtui helposti, mutta vaikeampi juttu olikin sitten hyvän konstruktion toteuttaminen. Se työ lankesi alussa Lautkarille.

Partiotiedustelu Talvisodassa

Radion kaukopartiokäytöstä ei Talvisodassa vielä käytännössä saatu kokemuksia. Kaukopartiotoiminta Talvisodassa olikin vielä hyvin erilaista, koska reaaliaikaisia tiedustelutuloksia ei ollut mahdollista lähettää radioteitse. Jos mukana olisi ollut normaali kenttäradio, se olisi suurikokoisena ja helposti rikkoontuvana ollut partiomiehille pelkkä riippa. Partiomatkat olivatkin tuolloin ulottuvuudeltaan ja kestoltaan lyhyitä ja saadut tiedot pyrittiin tuomaan mahdollisimman nopeasti takaisin.

Rintamatoimiin päästiin kuitenkin vasta aivan talvisodan lopulla maalikuussa, kun ensimmäisen kerran käytettiin jonkinlaista partiolähetintä Sallan suunnalla. Harri Paarma kertoo kirjassaan ”Salaisen tiedustelun partiot”, ”kyynel-radiosta”, jolla voitiin vain lähettää. Oliko kysymyksessä esim. Töyrylän tekemä protolaite vai edellä mainittu Hallamaan koffer-radio? (Käsite ”kyynel” vakiintui myöhemmin jossain määrin tarkoittamaan yleensäkin pieniä partioradioita, esim. venäläistä Severiä nimitettiin joskus ”ryssän-kyyneleeksi”).

Alkuun oli kuitenkin päästy ja tulevaisuus tulisi näyttämään radiopartiotiedustelun merkityksen. Kestoltaan 1-3 vrk rajatiedusteluretket olisivat partioradion kehittämisen myötä 1- 4 viikon tiedustelumatkoja syvälle vihollisen selustaan. Tiedot saataisiin reaaliajassa, partiot voitaisiin huoltaa ilmateitse ja tarvittaessa evakuoida lyhyellä aikaviiveellä. Kaikki tämä toisi tehokkuutta ja olisi partiomiehille kuin henkivakuutus. Edut olisivat merkittävät radion ja radistin mukana olon aiheuttamaan lisävaivaan nähden

Kehittely alkaa

Kaukopartioradion ensimmäisinä kehittelijöinä on mainittu radioamatööri Osmo Töyrylä OH2NG. Hän oli kiinnostunut 30-l loppupuolella lähettimen toteuttamisesta vuorovaihe Armstrong tai Hartley-kytkennöillä.  Tällaiset kytkennät olivat suosiossa jo aivan 30- luvun alussa. Esimerkiksi K.S. Sainio esittelee vastaavia kytkentöjä vuonna 1932 julkaistussa kirjassaan ”Radioamatööri”, nimeten ne ”itseherättäviksi vuorovaihelähettimiksi”. Töyrylän vanerilevylle tehdyt sommitelmat vaipuivat kuitenkin vielä joksikin aikaa unohduksiin.

Tuskin Lautkaria parempaa miestä olisi helpolla löytynyt; hänellä kova kokemus niin radioamatöörinä, -teknikkona, ongelmien ratkaisijana sekä sotilaanakin. Ongelmien ratkaisuissa hän toimi usein vaikkapa seuraavasti: ”Rankku” makaa raukeana, silmät kiinni sohvalla niin, että hän näyttää nukkuvan. Salamana hän kuitenkin ponnahtaa ylös, harppoo kirjoituskoneelle ja kirjoittaa kiivaasti puolisen sivua tekstiä. Ongelman ratkaisu oli usein siinä!

Kehitysyöhön Varikkokomppaniassa ottivat osaa ainakin Osmo Töyrylä myös OH3NG, Lars Spjut OH6NL, Ragnvald Lautkari OH2NN ja Holger Jalander OH2NX (inststo Rainto), Tarmo Eskola, Lenna Suominen OH1NL, Toivo Leiviskä OH2NV, Helge Eklöf OH2VA, Lindroos, insinöörit Karsikko ja Kilpinen sekä mahdollisesti muitakin. Varsinkin DI Holger Jalanderille lankesi väkevä rooli hankkeen johtajana. Kehittäjäporukkaa nimitettiin sisäpiireissä ”Pyöreän pöydän ritareiksi”.

Kyynel-rakentajaveteraani Tarmo Eskola muisteli edesmenneen radioamatööri Eetu Valtasen OH1YC suorittamassa haastattelussa: ”Työt aloitettiin tarkoin vartioidussa Tuusulanjärven rannassa olevassa Ignatiuksen huvilassa käymällä aluksi täisaunassa.  Sitten tutkittiin tarkoin niin Hallamaan koffer-radiota, kuin venäläistä Omegaa sekä jotain amerikkalaista laitetta.  Ryhmä oli koko työn ajan eristettyinä huvilaan, josta meillä ei ollut lupa poistua. Ruoka, tarvikkeet ja työkalut tuotiin aseistettujen vartiomiesten valvoessa huvilan ulkorappusille, josta ne noudettiin sisään.”

Ensimmäinen Kyynel-lähettimen protokappale valmistui maaliskuussa 1940. Se oli puiseen sikarilaatikkoon tehty kyhäelmä, jonka putkena oli Tungsramin lasiputki DLL21 .  Putken päälle oli vakavuuden lisäämiseksi asetettu läkkipeltilieriö.  Tämä putki tuli markkinoille 1938, mutta sitä oli erittäin vaikea saada vuoden 1940 aikana. Antennin virityselimenä käytettiin variometriä venäläiseen tapaan. Sen valmistamisessa ilmeni kuitenkin suuria ongelmia ja toiminnassakin oli paljon toivomisen varaa. Kun kytkentä oli lopulta saatu toimivaksi, suoritettiin ensimmäinen koelähetys 28.6.1940. Kesäillassa signaali oli kuulunut komeasti yli Tuusulanjärven. Hallamaa kuitenkin kielsi lähettämisen, koska pelkäsi sen kuuluvan asiattomien korviin ja paljastavan salaisen kehityshankkeen.

Kokeilujen jälkeen suunnittelu jatkui ja Kyyneleen rakenne alkoi vähitellen hahmottua. Variometri korvattiin seuraavissa malleissa pienellä kaupallisella kiille-eristetyllä säätökondensaattorilla ja välitapituksin varustetulla kelalla. Putken DLL21 saanti oli edelleen ”kiven alla”, vaikka sen laajamittainen sarjavalmistus oli jo aloitettu. Lautkarin onnistui kuitenkin saada niitä kymmenisen kappaletta, joka määrä tietysti pian osoittautui täysin riittämättömäksi. Niidenkin avulla päästiin kuitenkin vähän eteenpäin ja pian tämän jälkeen tehtiinkin kymmenen kappaleen koesarja. Niissä oli jo paljon kyynelmäisiä piirteitä.

Kyynel-lähettimien kotelomallia olen nähnyt ainakin kolmea erilaista. Niistä tunnetuin ja eniten käytetty on ollut kolmikantinen, pyöreänurkkainen malli. Sarjatuotantomalleissa lähettimet asennettiin Jalanderin suunnittelemiin valukoteloihin. ”Kultamunaksi” luonnehtimansa idean valukotelon käyttöön hän oli saanut eräästä näkemästään Lorenz-radiotehtaan laitteesta. Kotelot tulivat suoraan valun jäljiltä eräästä kaasuttimien tuotantoon keskittyneestä valimosta. Kaikki koneistukset, irrotettavat kannet jenkoineen ja tiivisteineen sekä varsinainen kokoaminen tehtiin Varikkokomppaniassa.

Laitteen 200 pF:n taajuudensäätökondensaattori oli niin ikään omatekoinen. Putken DLL21 varmatoimisuuden takaamiseksi, sen piti olla Tungsramin valmistama. Vastaava Philipsin putki ei sopinut erilaisista sisäisistä kapasitansseista johtuen. Putkien ominaisuuseroista johtuen, ei myöhemmin käytetyn ja DDD11 putkella toteutetun lähettimen antenni ollut vaihtokelpoinen DLL21 lähettimen antennin kanssa.

Sarjatuotanto alkaa

Tiedossani ei ole, miksi Kyynel M4 sarjatuotantomallin putkeksi valittiin kuitenkin Telefunkenin DDD11. Syynä saattoi olla sen parempi saatavuus Saksasta. Toisaalta sen pieni koko ja luja rakenne on varmasti tehnyt vaikutuksen kehittäjiin. Kyynel M4 valmistus aloitettiin Varikkokomppaniassa keväällä 1941 ja tuotantoa jatkettiin myöhemmin Röykässä ja Uudessakaupungissa. Sarjatuotannossa esiintyi edelleen puutteita, mm. säätökondensaattorien laatua ei tahdottu millään saada tarpeeksi hyväksi.

Sillä ominaisuudella, että ääni oli uikuttava värähtelyn syttyessä, ei ollut lopulta paljoakaan merkitystä, olihan ”eetteri pullollaan" vastaavia lähetteitä. Myös putken antaman alle yhden watin antennitehon oli riitettävä, koska kuuluvuutta voitaisiin optimoida porrastamalla vastaanottoasemia. Pieni teho säästäisi toisaalta kokoa ja vähentäisi paristojen kulutusta. Antenni tuotti aluksi paljon päänvaivaa. Karsikon johdolla kokeiltiin monia erilaisia ratkaisuja, kunnes Järvenpäässä Kyynel-kurssilla joku ”älyniekka” oli ehdottanut kaikkein yksinkertaisinta; syöttöjohdotonta, matalaa V-dipolia.  Jalander tosin ehkä vähätteleekin myöhemmin asiaa, toteamalla: ”Tuleehan siitä väkisinkin V, kun ei aina ole puita sopivalla etäisyydellä, ei siinä mitään keksimistä ole.” Toisaalta hän oli oivallukseen niin tyytyväinen, että luonnehti vielä vuosienkin päästä Kyyneltä toteamalla: ” Kyyneleen voima piili sen antennissa.”

Antennin virityspiiri tuotti aluksi päänvaivaa, mutta siihenkin oivallettiin mitä yksinkertaisin ratkaisu; muutetaan antennin pituutta lähettimessä olevan pienen säätömahdollisuuden lisäksi.

Vastaanottimet

Vastaanottimen tarve oli polttava. Ensihätiin suunniteltiin Töpö-vastaanotin. Se oli mahdollisimman yksinkertainen, kiinteästi viritetty kaksiputkinen suora, jolla kuunneltiin Lahden pitkäaaltoasemaa 166 kHz:n taajuudella. Radio oli koottu bakeliittilevylle jonka päissä oli samasta materiaalista pyöreät levyt. Toisen pään levyssä päässä oli virtakytkin, kuulokkeiden banaanikoskettimet ja ulkona roikkuvat virtakaapelit. Toisessa päässä oli antenniliitin ja nuppi, jolla säädettiin kapasitiivista takaisinkytkentää. Koneisto DF11 ja DDD11 putkineen oli työnnetty kovapahviputkeen. Vastaanotinprotoa testattiin heinäkuulla 1941 ja sitä käytettiin ensimmäisen kerran tositoimissa elokuulla. Arkistosta löytyi maininta, että Varikkokomppanialta tilattiin 29.7.41, 180 kpl Kyynelradioita (M4) ja 60 kpl vastaanottimia (Töpö). Töpö-nimen alkuperästä on arveltu, että se viittaisi lyhyeen ja lystikkääseen töpöhäntään. Erään uuden tiedon mukaan nimi tulisi Lautkarin alaisena toimineelta neitoselta, jonka lempinimi oli Töpö.

Selvää oli, että Töpö oli vain kiireen sanelema pikaratkaisu. Arkistotietojen mukaan Jalander ilmoitti 29.8.41, että erikoisen pienoisvastaanottimen (M7) kehitys aloitetaan ja testataan kiteen käyttöä lähettimessä. Laite kuitenkin odotutti itseään ja syynä oli jälleen, kuten Jalanderkin muisteli, säätökondensaattorissa ilmenneet ongelmat. Niistä vaan ei mitenkään tahdottu saada riittävän hyviä ja stabiileja. Miksi niitä ei sitten hankittu teollisuudelta? Ilmeisesti pieneen kyynelkoteloon sopivaa ja riittävän tukevaa mallia ei ollut saatavilla ja kun maailmansodasta johtuva materiaalipula kaikkialla oli huutava.

Säätökondensaattoriongelma ratkaistiin lopulta kehittämällä siihen kartiolaakerointi. Tämän jälkeen laitevalmistus jatkui Varikkokomppaniassa sarjatyönä ja laitteita alkoi tulla rintamalle. Arkistotiedoista ilmenee, että 60 kpl Kyynel-vastaanotinta odottaa jakelua rintamalle helmikuussa 1942. Arkistoista löytyi edelleen tieto, että 13.8.42 pyydettiin tilaamaan 120 kpl M4/M5 koteloita ja kehyksiä sekä tarjous mallista M10, joka oli jo kehitelty.

Saksalaisetkin kiinnostuvat Kyynel-radiosta ja pyytävät niitä pari kappaletta kokeitaan varten 21.9.42. Ilmeisesti kokeilut tyydyttivät, koska pian tämän jälkeen he halusivat vaihtaa vielä 20 kpl 15 W Klein Funk-Geräte F-laitteita vastaavaan määrään Kyyneleitä.

Ergonomiaa

Laite-ergonomia ei kulkenut aina käsi kädessä muun kehityksen kanssa. Alussa M4/M5 kuljetettiin pienessä pahvi/kangaslaatikossa, joko repussa tai vyössä. Hiihdettäessä vyökiinnitys oli kuitenkin hankala ja laitteet tarvikkeineen kuljetettiin usein irrallaan partiomiesten repuissa. Asemaa pystytettäessä tehtiin kytkentävirheitä -hehku ja anodipariston kaapeleissa, joka aiheutti laiterikkoja putkien palaessa. Kaukopartiomiehet parantelivat omatoimisesti tilannetta; olipa joku asentanut laitteet valmiiksi kytkettyinä vanhaan juustolaatikkoonkin, topaten turhan tilan sanomalehdillä. Myös sähkötysavainta pidettiin liiankin pienenä ja hankalana, kun oli totuttu sähköttämään reiden päällä. Pakkassäässä niljakkaat bakeliitti-kuulokkeet palelluttivat korvat ja avaimen käyttö käden.  Luureihin ehdotettiin huopapehmusteita ja sähkötysavaimen ympärille sukkaa, johon käsi työnnettäisiin.

Myös lähettimen turhankin tiivis rakenne aiheutti kosteuden muodostumista laitteen sisälle. Työryhmässä pohdittiin ongelman ratkaisua. Majuri Marttina ehdotti, että laitteen sisään laitettaisiin kuivaa sahajauhoa sisältävä sideharsopussi. Ehdotusta kuunneltiin vakavana, kunnes joku ryhmän koiranleuka (Erkki Kairenius OH2ND) laukaisi: ”No milläs herra majuri sitten ajattelee?”

Lopulta ergonomia ongelmiin keksittiin tyydyttävät ratkaisut. Lähettimet ja vastaanottimet sijoitettiin asennusalustalle rinnakkain valmiiksi kytkettyinä hihnallisiin laukkuihin. Laukkuja valmisti Tampereen pahvinjalostus Oy. Se oli tukeva, varsin tiivis, reunoistaan läkkipellillä vahvistettu ja saumoistaan niitattu laukku. Jäipä siihen jonkin verran tilaa vielä kaikille varusteillekin.

Kyynel kehittyy

Seuraavan M5 sarjan suuruus oli sata kappaletta. Lähetin varustettiin jälleen putkella DLL21, joka sittemmin vakiintui myöhempien Kyynel-mallien lähetinputkeksi. Tarkkaa syytä vaihtoon en osaa sanoa, mutta ilmeisesti se on ollut parempi vaihtoehto. Putken vaihto takaisin malliin DLL21 toi muassaan heti uusia ongelmia. Pidempänä se oli käännettävä kyljelleen ja muutenkin se vei kotelosta niin paljon enemmän tilaa, että hehkupari oli jätettävä kokonaan pois. Keskikannen alla olevaa liitinkenttää oli lisäksi käännettävä 180 astetta, joka aiheutti paljon samalla tietysti muitakin kytkentämuutoksia. Kelat oli suunniteltava myös tyystin toisenlaisiksi ja laitteeseen lisättiin taas antenniviritin. Sen kela tuli pystyyn liitinkentän ja putken väliin ja noin 370 pF kaupallista valmistetta oleva säätökondensaattori nuppeineen asennettiin hehkupari- kannen alle. Syynä oli ilmeisesti saada vanhemmat hieman erilaiset antennit istumaan uuden putken erilaisiin sisäisiin impedansseihin. Kokeilu ei kuitenkaan osoittautunut onnistuneeksi ja lisäosat poistettiin ja tyhjään säätökondensaattorin reikään lisättiin virtakytkin. Tämän jälkeen M5 sai eri tavalla mitoitetun antennin, jota ei saanut vaihtaa M4:n antennin kanssa.

Vaikka Kyynel kehittyi koko ajan, vanhojakaan malleja ei ollut varaa poistaa käytöstä. Seuraava tärkeä evoluutioaste oli saada sekä lähetin että vastaanotin samaan koteloon. Mallinimeksi tuli M10 (VRHAI, P-12-24). Laite on kuitenkin ollut olemassa ja esiteltykin jo ennen päivämäärää 24.7.1942, koska sota-arkiston papereista löytyi maininta M10:n kätevästä laukkuratkaisusta. Kuten edellä mainittiin, ensimmäinen tarjous siitä pyydettiin loppukesällä 1942. Myös taajuusvakavuus oli asia, jota haluttiin parannella. Niinpä M10:ssä oli hieman myöhemmin mahdollista käyttää myös kidettä. Kiteitä saatiin kuitenkin vain yksitellen, sitä mukaa kun Toivo Leiviskä ehti niitä käsityönä valmistaa. Kidemalli M10X oli vain Päämajan kaukopartiomiesten käytössä. Malli M11X oli viimeisin laajemmassa sarjavalmistuksessa ollut Kyynel. Mallien M10 ja M11 eroavaisuus oli ainakin siinä, että pääteputken pentodit oli kytketty rinnan ja sen hehkujännitteenä käytettiin 3 V. Kumpaakin mallia valmistettiin vastaanottimiltaan myös kaksialueisina sekä hieman erilaisin liitinasetteluin varustettuina.

Muut mallit

Mitä olivat nuo ”kadonneet” mallit M1-M3, M6, M8 ja M9? Tiedustelin kerran asiaa Holger Jalanderilta. Hän ei kuitenkaan osannut mainita tai muistanut niistä sen enempää. Sen sijaan Lautkari on muistellut, että ne olivat epäkelpoja ja tulivat heitetyiksi ”roskakoriin”. Tiettävästi niitä ei ole säilynyt lukuun ottamatta erästä, nyt nelosten mailla olevaa kyynel-protoa, josta sain kuvia jokunen vuosi sitten. Voisiko tuo kuvassa ollut laite olla Kyynel M3? Mene ja tiedä!

Viimeinen Kyynel

Ei ole varmaa tietoa siitä milloin Kyynel M12 näki päivänvalon. Arvatenkin se on tapahtunut jo vuoden 1943 puolella. Kyseessä on jälleen lähetin. Isommalla ulostuloteholla haettiin viestintävarmuutta ja olivathan rintamat tuolloin etäällä. Sen parina käytettiin vastaanotinta M7 ja se sijoitettiin vastaavaan, mutta hieman pidempään pahvilaukkuun, kuin malleissa M4/- M5/M7. Valmistusmäärän on luultu olleen pienen, mutta on todennäköistä, että myös tätä mallia tehtiin 100 kpl sarja. Laitteen näkyvin ero oli kuutiomaisempi kotelo mittareineen ja EL 2 putken käyttö, joka vaati myös hehkujännitteelle 6 V:n akun.

Kyynel legendana

Insinöörimajuri Holger Jalander painotti: ”Kyynel ei ole keksintö vaan hyvä konstruktio.” Lopultakaan sen elektroniikassa ei ollut mitään sen merkillisempää, kaikki oli ollut jo ennen sotaa valmiiksi keksittyä. ”Kyyneleen voima oli sen antennissa,” sitä Holger aina myös erityisesti painotti. Mutta kuitenkin, jokainen Kyyneleen yksityiskohta oli tarkoin harkittu ja tehty niin juuri hyväksi kuin oli tarpeellista, tinkimättä toimivuudesta, pienestä koosta ja keveydestä. Kokonaisuus oli harkittua kompromissia.

Monien mielestä Kyynel-radiot täyttivät erinomaisesti kaikki niille asetetut vaatimukset. Eivät ne suinkaan olleet täydellisiä, mutta riittävän hyviä ottaen huomioon myös pienet kehittelyvarat ja alkeelliset olosuhteet. Niitä kehittivät innostuneet ja asiaan vihkiytyneet radioamatöörit, parhaalla innostuksellaan, tietämyksellään ja kokemuksillaan. Loppusilauksen Kyyneleen legendaan toivat rohkeat kaukopartiomiehet, jotka omaksuivat niiden tehokkaan käytön ja luottivat niiden varaan toimensa.  

 

Copyright & copy Antero Tanninen OH1KW