Kuva 1. Tykistön kenraali, Mannerheim-ristin ritari,  Vilho Petteri Nenonen 1883-1960. (SA-kuva)

Kenraali Vilho Petter Nenosta ei suomalaisen tykistön ampumamenetelmien ja topografian kehittäjänä ole turhaan pidetty eräänä monipuolisimpana ja nerokkaimpana upseerina maassamme. Hänelle ominainen ideointi, kokeilunhalu ja sitkeys asioiden eteenpäin viemisessä, kantoi merkittävän tuloksen sodissamme. Vanhanaikaisen ja harvalukuisen tykistömme iskuvoima parani merkittävästi tulen tarkkuuden ja useiden tykkien ampuessa pienelle alalle samanaikaisesti.

Tykistön tulenjohto perustui aistinvaraiseen tähystykseen, johon maamme peitteinen maasto antoi heikot edellytykset. Nenosen ajatuksena oli kehittää liikkuva tulenjohto, jolloin tulenjohtajat siirtyivät painopistesuunnille mahdollisimman eteen. Koska johdinyhteydet aivan etulinjassa rikkoontuvat helposti ja olivat usein hitaita rakentaa, päätti Nenonen kehittää yhteydet radiotoimisiksi.  

Kuva 2. Tykistön tulenjohdon 3-putkinen molekylääri-radioasema Perkjärvellä 1925. Radion putket näkyvät kojetaulussa ylhäällä oikealla. (SRAL:n kuvakokoelmat)

Alkuasetelmat

Tykistössä alettiin ensimmäisen kerran kokeilla radion käyttöä Perkjärven tykistöleirillä 1923. Vilho Nenosta innosti radion käyttöön ranskalaisten saamat hyvät kokemukset. Tuon ajan radiot olivat erittäin suurikokoisia ja kömpelöitä, niinpä Nenonen aloitti kokeilut ajattamalla pari vankkureihin asennettua sen aikaista radioasemaa tulenjohtoasemaan.  Järjestely toimi tyydyttävästi, oltiinhan Perkjärven laajoilla hiekkakankailla, mutta tuskin tällainen massiivinen radioasema olisi voinut tositilanteessa toimia salaa ja paljastumatta viholliselle. Harjoittelussa se sai kuitenkin luvan kelvata. Pienen huomaamattoman, kenttäkelpoisen ja helposti siirrettävän radioaseman tarve oli kuitenkin ilmeinen.

Kehityksen kivinen tie

Ryhdyttyään vielä saman vuoden aikana puolustusministeriksi Nenonen kutsui ensi töikseen luokseen teknisten joukkojen komentajan eversti Unio Sarlinin ja antoi hänelle käskyn kahden kannettavan radioaseman kehittämiseksi tykistön jatkokokeiluja varten. Aseman toimintasäteen puheella piti olla 10 km.

Varsin hyvin toimivat radioasemat valmistuivat kesällä 1924. Ne olivat kahden miehen kannettavia, edelleen varsin painavia ja hankalakäyttöisiä, jos kohta liiankin tehokkaita (kantavuus 50-60 km) tulenjohtoelimen käytettäväksi.

Alku oli kuitenkin lupaava ja innostus suuri. Jokaisesta tykistörykmentistä määrättiin yksi upseeri ja aliupseeri radiopalvelukseen. Opetuksesta vastasi kesällä 1924 Perkjärven leirillä toiminut radiokomennuskunta.

Nenonen jatkoi radioasemien kehitystyötä. Hän antoi (erinäisten vaiheiden ja virkajärjestelyjen jälkeen tultuaan sotaväen päällikön väliaikaiseksi hoitajaksi) teknisten joukkojen komentajalle kirjallisen käskyn, jonka mukaan Radiopataljoonan oli rakennettava kokeilu- ja koulutustarkoituksiin 10 kpl kannettavia radioasemia noudattaen tykistön tarkastajan kirjelmässään nro: 403/27.6.1924 annettuja vaatimuksia. Radioasemien tuli olla valmiina 15.5.1925. Radioiden kehitystyössä ja testauksissa Perkjärvellä oli mukana mm. vänrikki Ragnvald Lautkari.

Uudet radiot valmistuivat huhtikuussa 1925. Nämä ns. molekylääri-asemat olivat 3-putkisia sähkötysasemia ja painoivat edelleen noin 20 kg, joskin ne voitiin jakaa kahteen noin 10 kg painavaan yksikköön. Aseman sähkötyssäde oli noin 30 km. Radiopataljoonan komentajan mielestä oli mahdotonta rakentaa Nenosen vaatimaa noin 7 kg painavaa ja 10 km säteellä toimivaa sähkötysradiota.

Nenoselle molekylääri-asema ei kuitenkaan vielä kelvannut. Radiopataljoonaa pyydettiin edelleen pienentämään laitetta. Tuloksena syntyi ns. kääpiöradio. Painoa sillä oli 13 kg ja kantamaa 5-8 km. 3- putkiset radiot olivat kuitenkin niin vaikeasti hoidettavia, monimutkaisia ja vikaherkkiä, että niihin tuskaannuttiin tyystin Perkjärven leirillä, jossa ne olivat kokeiltavina.  Rikkoutuneita radioita korjaamaan tilattiin Radiopataljoonasta ammattimies, joka joutui palauttamaan radiot takaisin Helsinkiin korjattaviksi.

Nenonen puuttui taas peliin. Hän lähetti kirjelmän sotaväen päällikölle 26.6.1925. Siinä hän selosti tykistön tarpeita ja esitti jopa yksinkertaisen 1-putkisen radiokytkennän, jollaisia radioamatöörit olivat kehittäneet ja rakennelleet hyvin tuloksin.  Anodijännite siinä oli noin 50 – 100 V, mikä erillisellä virtalähteellä voitiin tarvittaessa lisää tehoa nostaa 100 – 200 V:iin. Sen aaltoalue olisi 100 – 300 m, koska ilmavoimat siirtyivät tälle alueelle ja tykistön yhteistoiminta lentäjien kanssa edellytti vastaavaa muutosta. Nenonen vakuutti myös, että tykistörykmentit itse voisivat rakentaa ko. viisi kokeiluasemaa. Radion hinnaksi hän arvioi 1000 mk, joka nykyrahaksi muutettuna vastaa noin 1900 euroa.

Sotaväen byrokratian ollessa hidas, Nenonen hankki yksityisin varoin tarvikkeet asemia varten ja rakennutti ne rykmentissä. Laitteet olivat kokeiltavina Perkjärven leirillä jo heinäkuulla 1925. Radion lanka-antenni heitettiin kasvavaan puuhun ja kokeiluissa todettiin radioiden toimivan hyvin tyydyttävästi. Niillä voitiin työskennellä samassa verkossa aina 25 km etäisyydelle asti kun vasta-asemina oli Radiopataljoonan talvella 1924-1925 rakentamat 2,5 W tehoiset molekylääriasemat.

Tätä uutta kevyttä radioasemaa alettiin nimittää nimellä L.T.J-radio. (LTJ=liikkuvatulenjohto). Eteen sijoitetut tulenjohtajat saivat näin kevyen viestitysvälineen ja takamaaston tuliasemat saivat käyttöönsä aiemmin kehitetyt molykylääri-radiot.

Nenonen teki tämän jälkeen vielä useita aloitteita radiopalvelun ja -koulutuksen edistämiseksi tykistössä. Hän anoi mm. 33 000 mk määrärahaa 15 LTJ-radion ja 8 molekylääriaseman rakentamiseksi sekä 1000 mk vuotuisia määrärahoja kunkin aseman ylläpitämiseksi.

Lopussa kiitos seisoo

Kenraali Vilho Petter Nenosen uraauurtava työ johti siihen, että radioyhteyksistä tuli tykistön pääyhteysmuoto liikkuvassa tulenjohdossa. Sen sijaan puolustustaistelussa sekä johdin- että radioyhteyksiä tuli käyttää rinnan toisiaan varmentaen. Nenosen oma arvio oli, että radiokaluston käyttö liikkuvassa tulenjohdossa lisäisi tykistön taisteluvoimaa 50 – 100 %:lla.

Mistä nimitys molekylääri?

Molekylaari-asema nimenä on mielenkiintoinen. Latinan sana ”moles” tarkoittaa möhkälettä ja siitä johdettu molekyyli atomien muodostamaa yhteenliittymää, jossa aine on tietyllä tavalla sitoutunut toisiinsa. Sana molekylaari tai molekulaari tarkoittaa siis molekyyleihin liittyvää.

Ilmaisu lienee alun perin ranskalaista perua. Ilmeisesti sanalla molekyyli/molekylääri on haettu jotain pienikokoista ja toisiinsa liittyvää kuten tällainen pienikokoinen radioasema ja-verkkokin itse asiassa edustaa.

Lähde: Tykistön kenraali Vilho Petter Nenonen, Matti Alajoki, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1975, ISBN 951-1-01796-9.
Suomen Radioamatööriliiton kuvakokoelmat Ragnvald Lautkarin valokuva-albumista.