Jouluna 1996 huomasin erään tuttavani autotallissa vanhan moottoripyörän. Hän oli hankkinut sen jo pari vuotta aikaisemmin aikomuksenaan kunnostaa se. Koska hänellä oli jo ennestään muita projekteja kuten vuoden 1952 Velocette ja 1955 mallinen IFA henkilöauto, suostutteli hän minut ostamaan pyörän.
Pyörä oli vanha britti, tarkemmin sanottuna Royal Enfield 350. Rekisterikirjan mukaan ensimmäinen käyttöönotto oli tapahtunut vuonna 1960, mutta pyörä vaikutti kuitenkin malliltaan vanhemmalta. Toisaalta se ei vaikuttanut myöskään kaikilta osiltaan alkuperäiseltä, vaan oli saanut vuosien saatossa uuden takarapakaaren, korkeat sarvet ja yrmykkään takaraudan. Vähän Easy Rider malliin. Vanhoja malleja tarkemmin tutkiessani totesin pian, ettei tällaista mallia todellakaan oltu milloinkaan valmistettu. Moottori oli malliltaan 40-luvun loppupuolelta, mutta vaihtovirtalaturi ja mallinimi Clipper viittasivat noin vuoteen 1955, jolloin ensimmäiset 350 kuutioiset Clipperit näkivät päivänvalon.
No yhtäkaikki, pyörä oli rähjäisenäkin mielestäni kauniimpi kuin mikään alkuperäismalli, ruosteisine pakoputkineen ja mattavihreine väreineen.
Aivan alkajaisiksi tein suunnitelmia siitä, millaiselta pyöräni tulisi kunnostuksen jälkeen näyttämään. Jotain hyvin vanhahtavaa siihen olisi saatava, koska moottori oli vanhan mallinen. Väriksi sopisi musta, koska se antaisi ilman muuta vanhan leiman ja sopiihan musta hienosti kiillotetun alumiinin ja kromin seuraksi. Pyörän moottori ja vaihdelaatikko vaikuttivat hyväkuntoisilta ja olihan sillä ajettukin edellisenä kesänä.. Käyntiin en sitä sillä kertaa kuitenkaan viitsinyt laittaa, koska akku ja äänenvaimennin puuttuivat.
Tein listan puutuvista osista ja piirtelin muistivihkoon mittoja niistä, koska alkuperäisiä osia tuskin olisi saatavilla. Toisaalta en aikonutkaan ruveta entisöimään pyörää, vaan jatkaa samaa rataa, kuin jo muutama aikaisempi omistaja.
Alkajaisiksi kiinnitin pakoputken ja uuden akun, lisäsin bensaa, ryypytin Amalin ja potkaisin koneen käymään. Sulosointuinen nelitahti hörähti taas henkiin, aivan kuin ennen vanhaan se juksutti todella mallikkaasti.
Seuraavaksi alkoi pyörän purkaminen. Yksi kerrallaan osat irtosivat siistiksi riviksi ja ruuvit öljyiseksi kasaksi ämpäriin. Seurasi loputtomasti rasvan puunausta, osien kunnostusta, hinkkaamista, krapaamista ja oikomista.
Lopulta kaikki oli maalausta vaille valmiina. Alle pohjamaali ja päälle kaksi komponentti väri. Täytyypä sanoa, että illalla autotallin lampun valossa tehty työ näytti huomattavasti paremmalta kuin sama seuraavana päivänä päivänvalossa. Ei muuta kuin uutta maalia ja pakkelia kaupasta, hiontaa ja lisää kerroksia... aamulla melkein sama juttu. No entraampa tässä vanhaa, enkä suinkaan tee uutta, enkä ainakaan myyntiin, tuumin. Vielä joitain korjauksia ja hyvältä näyttää. Ja näyttikin, kunnes maali alkoi irrota bensatakin korkin ympäriltä ja etuhaarukasta. Silikonia perskele... taas korjauksia. Pakoputken kaari sai myös uuden kromin ja ruuvit sinkin pintaansa.
Sitten kokoonpanoon. Kaikki osat istuivat vanhalta muistilta oikeille paikoilleen. Uutta eturapakaarta mallasin tovin. Moottorin kanssa piti suorittaa kaikki
tarpeelliset fakiiritemput, kunnes se asettui kiinnitysreikiinsä yhdessä vaihdelaatikon kanssa. Lopuksi tarpeelliset säädöt. Takaketjuun liikevaraa 1/2 tuumaa,
ensivedon ketjuun 1/8 tuumaa. Jarrut, kytkin ja vaijerit oikeisiin säätöihin.
Lopuksi öljyjen vaihto. Moottoriin paksua SAE 30, koska vahvempaa ei löytynyt, samoin vaihdelaatikkoon. Ensiövedon koteloon laitoin moniasteöljyä samoin etuhaarukkaan. Vanha ohjekirja tosin vihjaisee parafiinin ja grafiittijauheen lisäämisestä vaihteistoon, mutta arvelin sen olevan sen aikuisille öljyille. Tosin vanhat brittipyöräilijät lausuvat varoituksen sanoja pronssiholkkisista laakereista. Mene ja tiedä.
Koeajon jälkeen muutamat pikku säädöt olivat taas tarpeen. Alussa kytkin pyrki vetämään, joten sitä hieman löysemmälle. Kovin tuntuikin levan tarkka säädöstään, se tuntui elävän koko ajan, eikä aivan oikeata paikkaa tuntunut löytyvän ensinkään. Laturissa tuntui olevan myös ongelmia, koska akku tyhjeni alle aikayksikön, eikä akkulaatikon reunassa oleva ampeerimittari tuntunut yltävän plussalle millään. Tehdas lupasi aikoinaan uudelle vaihtovirtalaturille 60 W tehon. Lampuista laskin tulevan saman verran koska etulyhdyssä oli auton lamppu 6 V/ 40 W ja takana 8 W plus jarruvalo. Vaihdoin eteen 12 V lampun, jolloin teho putosi puoleen. Virta ei kuitenkaan vieläkään tuntunut riittävän.
Ei muuta kuin ensiövedon kotelo auki ja taskulampulla tarkastamaan Lucas-laturin kuntoa. Kotelon öljyn seassa oli omituisen paljon metallijauhoa. Syykin selvisi. Yksi ensiövedon kotelon 10 x 30 mm pulteista oli kiertynyt irti ja jäänyt kiinni laturin magneettiin, jossa se osittain ketjun päällä pyöriessään oli sorvaantunut sileäksi sorvaten samalla myös laturin yhtä käämikerrosta. Siitä virta vuosi samalla runkoon. Olipa onni, ettei pultti ollut kiilautunut ketjun ja rungon väliin... olisi voinut tulla äkkipysäys. Uusi pultti liimalla kiinni ja vioittuneen käämin puhdistus ja lakkaus. Kootessani laturia huomasin, että laturin kehä oli harmittavaisesti sorvaantunut epäkeskeiseksi ja roottori hamusi toisesta reunasta kenttää 5 mm kauempaa kuin toisesta. Myös kestomagnetointi oli varmaankin vuosikymmenten saatossa osittain häipynyt, joten saatoin varautua latailemaan akkua aina silloin tällöin ulkopuolelta. Tätä varten asensinkin akkukotelon reunaan banaanikoskettimen.
Öljyä kone tiputtaa alleen kohtalaisia määriä. Kiristelin puolikkaiden pultit ja putsasin tiivisteet. Pientä apua siitä olikin, muttei sanottavasti. Toki engelsmanni aina hikoilee ja valuttaa öljyjään akseleitten päistä, koska stefat ovat periaatteessa kuluneita huoparenkaita. Asiaa pahentaa vielä sivujalka, jonka varassa pyörä seisoo vinossa.
Ensi keväänä on kone kuitenkin irrotettava, auottava ja tiivistettävä. Samalla voi tarkastaa sen kunnon muutenkin ja uusia "klohnitut" ruuvit.
Ajossa Royal Enfield on osoittautunut ihan mukavaksi. Käsikäyttöiseen vaihteistoon tottui melko pian ja kun ei liikaa kallistele, matalasta maavarasta johtuen, meno on maittavaa. Nelitahti junksuttaa arvokkaasti ja monet rattaat ja vauhtipyörä krohisevat ja humssuttavat aikaan saaden ihastuttavan äänikuvan, jota monet uteliaat ovat päät kallellaan, hymyssä suin kuulostelleet.
Pyöräilyasun pitää tietysti olla samaa kaliiberia. Ruskea rotsi löytyi kirpparilta
viidellä kympillä, housut ovat Ruotsin armeijan khakin vihreät sarkahousut vm -39
henkseleineen ja remmeillä supistettavine puntteineen. Jalkaan samoin " tre kronorin" ruskeat maiharit vm - 54. Pottakypärä ja tietysti aidot englantilaiset ajolasit.
Kintaina pitkävartiset "hinkuintialaiset", joissa oikeakäden erillisen Kalasnikovin liipaisinetusormi on kuin luotu Amalin ryypyttämiseen.
Takaisin pääasivulle