Historiallisia
henkilöitä
ERIC TIGERSTEDT "Suomen Edison"
Eric Magnesia Campbell Tigerstedt
näki päivänvalon 1887. Perheeseen syntyi aluksi kolme poikaa, joista Eric oli keskimmäinen ja yksi tytär. Yhdeksän vuotta myöhemmin vielä kolme poikaa. Ericin isä oli tunnettu geologi ja dendrologi. Hän toimi mm. valtiongeologina ja vuorihallituksen ylijohtajana. Hänen äitinsä oli nimeltään Mary Helena Florence von Schulz. Eric vietti lapsuutensa Helsingissä ja varttui nuorukaiseksi kauniissa Mustilan kartanossa Elimäellä.
Axel F. Tigerstedt kasvatti lapsiaan kurissa ja Herran nuhteessa, joskin äidin tiedetään olleen sitäkin lempeämpi.
Pikku Eric osoitti jo lapsuusvuosinaan kiinnostusta kaikenlaiseen tekniikkaan ja oli koulussa kiinnostunut erityisesti fysiikasta ja matematiikasta. Kotona hän lueskeli innolla isänsä luonnontieteellisiä kirjoja. Ollessaan
vasta 11-vuotias Eric rakensi itselleen yksinkertaisen valokuvauskoneen. Perheen tuttavan valokuvaaja Nyblinin opastuksella Eric sai sittemmin oppia kaiken sen, mitä silloin tiedettiin valokuvauksesta.
13-vuotiaana Ericin harrastukset alkoivat yhä enenevissä määrin suuntautua erilaisten teknillisten kojeiden ja laitteiden suunnitteluun ja rakenteluun. Monet olivat ne sähkömoottorit, paristot, rotanpyydykset ym laitteet, jotka tuolloin näkivät päivänvalon.
Kerran Eric oli keksinyt rakentaa kotitaloonsa salakuuntelujärjestelmän. Tämän avulla hän sitten ullakolle kyhätystä lautahökkelistä käsin saattoi kuunnella talossa käytyjä keskusteluja. Pahaksi onnekseen Eric tuli kuitenkin ilmaisseeksi laitteiston olemassaolon isälleen. Tämä raivostui
ja antoi Ericille sellaisen korvapuustin, että kuulo toisesta korvasta heikkeni loppuiäksi.
Kaiken kukkuraksi hän ajoi kotoaan juuri 15-vuotta täyttäneen poikansa.
Ericin täytyi näin ollen elättää itsensä. Sen hän teki toimimalla nuorempana viilarina ja mönttöörinä eri koneverstaissa ja laivatelakoilla Helsingissä. Sittemmin hän hakeutui puhelinalalle, joka oli voimakkaasti leviämässä Helsingissä.
Lopulta isän ja Ericin välit kuitenkin lämpenivät ja hän saattoi taas palata kotinsa piiriin.
Mäenlaskussa loukkaantunutta jalkaansa potiessaan Eric suunnitteli ja rakensi
vastaanottimen ja kipinälennättimen. Tuolloin venäläiset panssarilaivat tapasivat maata ankkurissa Kruunuvuoren selällä. Eipä Eric saattanut olla puuttumatta heidän liikennöintiinsä. Useamman kerran hän "breikkasi" väliin, mutta ei ankarasta tivaamisesta huolimatta antanut oman asemansa sijaintia eikä nimeään. Venäläisiä outo sähköttäjä kuitenkin siinä määrin vaivasi, että he päättivät asettaa ansan. Erään kerran he sähköttivät, että Helsingin poliisi myöntäisi amatööriasemille toimiluvan. Tähän Eric lankesi. Toimilupaa anoessaan hänet pidätettiin ja laitteet takavarikoitiin. Laitteistaan ja tietämyksestään johtuen häntä pidettiin
aluksi vaarallisena vakoilijana. Poliisin oli vaikea käsittää , että nuori pojankoltiainen saattoi tietää näistä asioista enemmän kuin kukaan heidän insinööreistään tai telegrafisteistaan. Sekaantuipa asiaan lopulta itse Alexander Popoffikin. Hän lähetti lausunnon, jossa todettiin: "Edellyttäen, että aseman lähettämistä morsemerkeistä ei ole voitu todeta vakoiluun viittaavia seikkoja ja että aseman papereistakaan ei ole löydetty sen kaltaisia todisteita, on nuorta teknikko E. M. C. Tigerstedtiä pidettävä täysin vaarattomana, mutta sitäkin kunnioitettavana henkilönä."
Vuonna 1908 Eric matkusti Saksaan jatkamaan opintojaan. Siellä hän suoritti aluksi ylioppilastutkinnon sekä ryhtyi opiskelemaan sähkötekniikkaa Cöthenin
Friedrichs-polytechnikumissa. Aluksi hän asui yksin, mutta ystävystyi ennen pitkää toisen suomalaisen Albert Nyblomin kanssa. Eric kihlautui 1910 Nyblomin sisaren Marjatan kanssa.
Eric Tigerstedt suoritti loppututkintonsa heikkovirtatekniikasta kiitettävin arvosanoin 1911. Muissakin tenteissä, matematiikkaa lukuun ottamatta, hän menestyi hyvin. Syksyllä hän palasi Cötheniin parantamaan matematiikan arvosanaansa ja sai päästötodistuksensa opiskeltuaan lähes neljä lukuvuotta.
Eric Tigerstedt oli jo pitkään puuhaillut erilaisten ideoiden kanssa. Näitä olivat peukalolla laukaistava haulikko ja aseen laukaisujen laskija. Niiden patentoiminen oli kuitenkin viivästynyt hänen rahapulansa takia. Ehkä kaikkein kunnianhimoisimpana haaveena oli hänellä kuitenkin äänielokuvan toteuttaminen. Tämän hän arveli toteutuvan siten, että ääni valokuvataan filminauhalle. Menetelmä on täysin sama kuin nykyinenkin tapa.
Ensimmäiset kokeet hän suoritti Helsingissä 1912. Laitteet olivat hyvin yksinkertaiset. Ne koostuivat valokaarilampusta, veivattavasta filmin kuljetuslaitteesta ja mikrofonista. Lause jonka hän yritti kuvata oli saksaa ja se kuului: "Grau ist alle Theorie. Grün ist nur des Lebens Baum." Todellakin, hänen onnistui kuvata ihmisääntä noilla primitiivisillä laitteillaan filmille.
Jo tuolloin, aivan kuin vielä nykyäänkin, keksijää ei ymmärretty, eikä hänen keksintöjään osattu arvostaa, saatikka sitten soveltaa käytäntöön. Niinpä Ericinkin touhuja pidettiin "hourupäisen hommina". Keksiminen ei liioin antanut elantoa, vaan Ericin oli työskenneltävä päivisin. Vasta iltaisin ja öisin hän saattoi työskennellä keksintöjensä parissa. Joskus niinkin ahkerasti, että nukkuminen tahtoi jäädä toissijaiseksi. Lyhyet unensakin hän ilmeisesti käytti ideoidensa muokkaamiseen, koska usein herättyään hän kiireesti luonnosteli paperille unessa
käsittelemänsä ajatukset.
Tavattuaan entisen opiskelutoverinsa A Nybomin Berliinissä, hänen onnistui ystävänsä avustuksella tutustua sikäläiseen liikemaailmaan niin, että hänelle tarjottiin omaa laboratoriota ja päätoimista keksijän paikkaa. Puhuva filmi nähtiin suurena mahdollisuutena, mutta keksintö vaati vielä paljon kehittelyä. Äänen kaiuttamiseen elokuvasalissa suurella äänenvoimakkuudella ei yksinkertaisesti ollut olemassa minkäänlaista teknologiaa.
Samaan aikaan Eric oli laajentanut ajatusta äänenvälityksestä kuvan- välittämiseen. Hän oli kirjoittanut luonnoskirjaansa: "Tulee vielä aika, jolloin ihmiset istuvat kodeissaan ja seuraavat maailman tapahtumia laitteella, jota tässä nimitän sähköiseksi silmäksi. Kun ihmiset tottuvat äänielokuvaan, tulevat he pian ottamaan käyttöön myös sähköisen silmän eli
elektroftalmoskoopin".
Isän saatua tietää tämän hän oli kehottanut Ericiä olemaan haaveilematta tai muussa tapauksessa tulisi Eric päättämään päivänsä Lapinlahden hullujenhuoneella.
Äänen tallennus kuvaamalla tuotti kuitenkin toimivia prototyyppejä. Näitä alettiin kutsua fotomagnetofoneiksi.
1913 Tigerstedt palasi jälleen Saksaan jatkaen pontevasti fotomagnetofininsa kehittämistä. Äänen vahvistaminen oli edelleen ratkaisematon ongelma. Hän suoritti kokeita sen aikuisilla alkeellisilla katodisädeputkilla, mm saksalaisella Lieben-putkella. Myös kovaäänisiä hän kehitteli voimakkaamman äänen saavuttamiseksi, mutta sähkötehon puuttuessa ei toivottua tulosta saavutettu.
Myös "sähköisen silmän" kehittely jatkui. Sen toiminta perustui lähetys- ja vastaanottopaikoilla
synkronissa värähtelevien peilien, sekä lähetyspaikalla seleenikennon valosähköisen ominaisuuden hyväksikäyttöön ja vastaanottopaikalla valolähteen säteilemän valon moduloimiseen Faraday-laitteella. Vastaanotetun kuvan piti näkyä kuvakankaalla. Elektroftalmoskooppeja rakennettiin lopulta kaksi ja niitä kokeiltiin Lontoo-Berliini välillä kulkevalla sähkötyskaapelilla.
Tigerstedt järjesti useita demostraatiotilaisuuksia ja saavutti ansaittua arvostusta sikäläisissä tiedemiehissä.
Tuohon aikaan Lieben-putki oli harvoja jo myynnissä olevia katodisädeputkia. Se oli kallis, suurikokoinen ja varsin heikkotehoinen. Räjähtipä yksi sellainen Tigerstedtin
kokeiluissa ja lasinsirpale oli viedä keksijältä näön.
Lopulta Tigerstedtin oli myönnettävä, että Lieben-putki oli täysin sopimaton vahvistimeksi.
Eric Tigerstedt oli tuohon aikaan läheisessä yhteistyössä saksalaisen huipputiedemiehen professori Glatzelin kanssa. Yhdessä Lieben-putkia tutkiessaan he totesivat, että putki edusti alansa kehityksen huippua ja vaikka Glatzel olikin sitä mieltä, ettei parempaa voitaisi enää kehittää, halusi Eric kuitenkin ryhtyä kokeilemaan erilaisilla putkirakenteilla.
Hän oli vakuuttunut siitä, että elektroniputkessa oli ratkaisu äänen vahvistamiseksi. Ensi töikseen hän hankki vanhan
vacuumi-pumpun. Aluksi hän keskittyi tutkimaan Lieben-putkea. Pumppaamalla niihin kaasuseoksia ja säätelemällä niiden paineita ja tyhjiöitä, hän suoritti mittauksiaan. Kokeiden aikana tuhoutui kuitenkin monta kallista putkea ja pitkästä toimitusajastakin johtuen hän päätyi ratkaisuun ruveta valmistamaan putkia omatoimisesti.
Osittain päätökseen vaikutti myös sekin, että suurikokoisten Lieben-putkien imeminen tyhjiöksi alkeellisessa ruuvipumpulla oli pitkäveteistä ja työlästä puuhaa.
Ennenpitkää, monien epäonnistumisten kautta Ericin onnistui valmistaa kymmenkunta erilaista lasiputkea. Näiden sisään hän oli asettanut läpivientijalan varaan alumiinista tai kuparista valmistetut hila- ja anodi-elektrodit sekä
hiilletetystä bambukuidusta valmistetut hehkulangat. Putket tyhjennettiin lopulta
vacuumiin.
Suorittaessaan mittauksia hän merkitsi tarkoin ylös mittaustulokset, koska sisuskalujen muoto määräsi putken ominaisuudet. Työ oli puhdasta kokeilua, sillä minkäänlaisia kokemuksia tai matemaattisia laskentakaavoja ei tietenkään vielä ollut olemassa. Lopulta kehittyi malli, jonka vahvistus oli moninkertainen Lieben-putkeen verrattuna.
Edellä kuvattu putkikeksintö oli suuri harppaus eteenpäin. Esiteltyään työnsä saksalaisille tiedemiehille puhuvana elokuvana, jossa ääni tuli sähköisesti vahvistettuna kaiuttimen kautta, voitiin todeta, että Eric Tigerstedt oli ratkaissut pahimmat äänielokuvan käytännön ongelmat.
Tigerstedtin radioputki ei kuitenkaan ollut vielä täysin valmis. Todettuaan, että putki menetti vähin erin voimansa, oli sitä ryhdyttävä parantelemaan. Putkessa käytetty lyijylasi osoittautui lämpölaajenemiseltaan erilaiseksi kun läpivientijohtimen metallin lämpölaajeneminen. Niinpä vakuumi aikaa myöten heikkeni. Ratkaisu ongelmaan oli käyttää putkien kuorina ns. teräslasia.
Tigerstedt patentoi putkessaan käyttämänsä elektrodien lieriörakenteen. Hän patentoi myös idean käyttää rautapeltiä putken suojakupuna, jolloin eliminoitiin putken ominaisuus häiriintyä
ulkopuolelta magneetti- ja staattisissa kentissä.
Kuukauden kuluttua patenttianomusten jättämisestä Tigerstedt kutsuttiin passitoimistoon. Siellä hänelle määrättiin kansalaisuus "Russe". Kolmen päivän kuluessa hänen oli poistuttava maasta.
Ensimmäinen maailmansota oli alkanut.
Saksassa olonsa jälkeen Tigerstedt asettui Tanskaan, jossa hän työskenteli osakkaana kehittäen edelleen äänielokuvalaitteita Petersen & Poulsen yhtiössä. Hieman myöhemmin Eric tutustui maineikkaaseen tanskalaiskeksijä Valdemar Poulseniin (1869 - 1942), jonka eräitä tunnetuimpia keksintöjä on telegrafoni ( teräslanka magnetofoni). Myös Eric oli kiinnostunut tästä keksinnöstä ja kokeillutkin äänen ja myöskin kuvan tallettamista samalle magneettinauhalle. Poulsen oli innostanut Ericiä jatkamaan kokeilujaan. Poulsenin Tigerstedtille lahjoittama telegrafonilaite on vielä nykyäänkin nähtävillä Tekniikan museossa.
Jatkaessaan äänilaitteiden kehittelyjä hän kokeili myös menetelmää välittää puheäänellä moduloitua 30 kHz:n ultraääntä. Koe suoritettiin 4 km levyisen Juutinrauman
yli mutta tulokset jäivät epävarmoiksi. Lisäksi hän kokeili vedenalaista signaalin
välitystä. Tämä laite onnistui niin hyvin, että hän sai
menetelmälle patentin.
Eräs lentäjä oli ehdottanut, että kehitettäisiin laite, jolla lentokoneessa perättäin istuvat lentäjät saattaisivat puhella keskenään. Niinpä Tigerstedt kehitti pienikokoisen puhelulaitteen.
Laitteessa oli erittäin pienikokoinen korvakäytävään asetettava kuulokekapseli. Tämän
halkaisijaltaan pienen äänikalvon kehittelyyn Eric käytti runsaasti
aikaa. Äänikalvo valmistettiin lopulta nestemäisestä aineesta kastamalla. Puhelulaitteen huomattiin soveltuvan erinomaisesti myös huonokuuloisten apulaitteeksi. Tämän kuulolaitteen avulla monet raskaskuuloiset saattoivat heittää nurkkaan hankalat ja rumat kuulotorvensa.
Ericin kihlaus Marjatta Nybomin kanssa oli purkautunut jo aiemmin morsiamen isän vaatimuksesta.
Nyt vuonna 1919 Eric avioitui tanskalaisen taidemaalari Ingrid Lignellin kanssa. Avioliitosta syntyi poika Carl Axel Waldemar (1921). Avioliitto ajautui kuitenkin epäsopuun ja eroon pian esikoispojan syntymän jälkeen.
Kohta eronsa jälkeen Eric Tigerstedt palasi takaisin Elimäelle Mustilan kartanoon.
Avioerossa ei omaisuuden jaosta oltu ilmeisesti päästy yhteisymmärrykseen, koska hänen entinen vaimonsa oli omavaltaisesti takavarikoinut Ericin 20 kollia käsittäneen muuttotavaran. Tavara oli sisältänyt etupäässä työpajan laitteita, jotka olisivat Ericin keksijätyön ja uuden laboratorion kannalta olleet ensiarvoisen tärkeitä. "Vaimoni on tehnyt elämäni kurjaksi " oli hän kirjoittanut eräälle juristiystävälleen.
" Få nu se huru detta helvete slutar... jag har hamnat frå n aska i elden."
Elämä Mustilassa osoittautui pian keksijäntyön ja henkilökohtaistenkin asioiden kannalta mahdottomaksi. Niinpä Eric karisti jälleen kotimaansa tomut jaloistaan ja muutti Amerikkaan 1923. Siellä hän tapasi
Thomas Alva Edisonin, jonka kanssa hän oli jo aikaisemminkin ollut kirjeenvaihdossa. Tuttaviensa avustuksella hän perusti yrityksen, jonka nimeksi tuli "The Tiger Manuafacturing Co". Se valmisti pieniä kolmipiirisiä radiovastaanottimia ja kryptografoneita. Ericille näytti alkavan vihdoinkin taloudellisestikin tuottavat ajat.
Onni ei kuitenkaan kestänyt kovinkaan pitkään, sillä Eric joutui jo 1924 auto-onnettomuuteen loukkaantuen vakavasti. Ei ole tarkkaan tiedossa miten hyvin hänen toipumisensa onnettomuudesta
tapahtui vai oliko se ainakin osittain myötävaikuttamassa siihen, että hän sairastui pian myös tuberkuloosiin.
Hän kirjoitti viimeisen kirjeensä veljelleen Göranille. Siinä hän selosti kehittämiensä membraanien rakennetta ja yhtiönsä tilaa. Hän ilmoitti myös, että huomenissa hänen vasen munuaisensa poistettaisiin, koska tuberkuloosi oli jo levinnyt siihen.
Surullista kyllä, mutta lääketiede oli hänen sairautensa edessä voimaton. Kaikki voitava tehtiin, mutta kaikesta huolimatta hänen tilansa oli vain
huonontunut.
Ericin veli Göran nouti hänen tuhkauurnansa Amerikasta. Keksijänero Eric M.C. Tigerstedt sai viimeisen lepopaikkansa Helsingin vanhan hautausmaan mullassa.
Niin kuin monen muunkin keksijän oli Eric Tigerstedtinkin osana kohdata ymmärtämättömyyttä. Aikalaisten,
joitakin harvoja poikkeuksia
lukuun ottamatta, oli vaikeaa käsittää hänen työnsä todellista arvoa. Monet hänen keksinnöistään näkivät kukoistuksensa vasta kaukana tulevaisuudessa.
Eric Tigerstedtin intohimona oli työ, tieto ja itsensä toteuttaminen. Taloudellinen hyöty ja ilmeisesti ihmissuhteetkin olivat olleet tärkeysjärjestyksessä paljon kauempana.
Inhimillisesti katsoen aivan liian aikaisin tullut kuolema katkaisi kovin varhain hänen kauaskantoisen ja merkittävän uransa.
Mitä maailma saattoikaan jäädä paitsi?
