Neuvostoliittolaisia vakoiluradioita

"TOP SECRET"    cccp.gif (1600 bytes)

clauzenp.jpg (8708 bytes)

Max Clauzenin lähetin.

 Aikoinaan vakoilijat rakensivat  omat laitteensa usein itse. Samalla he oppivat radiotekniikkaa ja kykenivät huoltamaan itsenäisesti laitteensa. Laitteet perustuivat yleensä radioamatöörien kehittelemiin kytkentöihin ja osat hankittiin paikallisista alan liikkeistä tai irrotettiin muista radiolaitteista. Kuvassa on saksalaissyntyisen mutta sittemmin Neuvostoliittoon siirtyneen  Max Clauzenin 30-luvun alussa käyttämä ja  valmistama radiolähetin, jolla hän operoi vakoillessaan Sanghaissa.  Clauzen toimi vakoilutehtävissä huippuvakoilija, lehtimies Richard  Sorgen kanssa lisäksi Japanissa 30-40 luvulla.  Clauzen  ja Sorge  vangittiin lopulta heidän välitettyään radioteitse huipputietoa Japanista aina lokakuuhun 1941 saakka eli noin vuosikymmenen ajan. Sorge tuomittiin kuolemaan 1943 ja hirtettiin marraskuussa 1944.  Clauzen sai elinkautisen tuomion ja mutta vapautettiin Japanin antauduttua 1945.

Laitteella voitiin lähettää vain sähkötystä (CW).  Lähetin oli teholtaan noin 10 -12 W ja painoi 5 - 7 kg. Vastaanotin hankittiin tavallisesti paikallisesta radioliikkeestä ja modifioitiin sähkötyksen vastaanottoon.

Silmiin pistävää ovat komeat ilmakelat, joita kiertelemällä lähetin viritettiin. Koneisto on rakennettu karkeaan puulaatikkoon. Laite toimi verkkovirralla, jota varten siinä oli ulkopuolinen muuntaja.
wpeC.jpg (4781 bytes)

BELKA-lähetinvastaanotin

 Vakoilutoiminnan laajetessa 2. maailmansodan alla tuli tehdastekoisten radiolaitteiden tarve ilmeiseksi. Alan uranuurtajia olivat lähetinvastaanottimet Belka (PP-16) ja Omega. Nämä laitteet olivat ensimmäiset tehdasvalmisteiset vakoiluradiot Neuvostoliitossa ennen toista maailmansotaa ja sodan alussa. Rajoitettu valmistusmäärä tehtiin aluksi vakoilukoulutuskeskuksessa. Omegan kerrotaan olleen laitteista paremman. Se painoi noin 3 kg ja sen lähettimen ulostuloteho oli noin 1,3 W. Laite oli vain hivenen kookkaampi kuin kenttäpuhelin. Lähettimen kantama oli noin 300 km. Sodan puhjettua vakoilu- ja vastarintatoiminta kiihtyi voimakkaasti ja tarvittiin lukuisia uusia radioasemia, joten tehdasmainen valmistus aloitettiin.

Suomesta ei ole tullut tietooni ainoatakaan Omegaa tai Belkaa.

wpe8.jpg (5939 bytes)

SEVER-lähetinvastaanotin

 Kesällä 1941syntyi B. Mikhalinin suunnittelema lähetinvastaanotin Sever. (radiosta laajempi artikkeli tästä  SEVER  linkistä). Radio perustui Omegaan. Niitä rakennettiin piiritetyssä Leningradissa ja kerrotaan, että sen pääteputken valmistustekniikan tuntema ekspertti löytyi etulinjan juoksuhaudasta. Joulukuuhun mennessä saatiin valmistettua vain 300 radiota, mutta vuonna 1942 valmistusmäärä oli jo noin 2000 laitetta /kk. Radion ulostuloteho oli noin 1,6 W ja se painoi noin 3 kg. Yhteysväli oli noin 400 km.

Suomeen laitteita saatiin desanteilta sotasaaliina noin 60 kpl, joista säilyneitä kappaleita olen saanut tietooni noin 12 kpl.
Sodan aikana yhteysvälit saattoivat muodostua jopa 2500 km pitkiksi. Venäläiset käyttivät näillä pitkillä yhteysväleillä usein Tenzor-vastaanotinta ja Dzhek-lähetintä.  Tenzor oli pienikokoinen, kannettava, kolmeputkinen, verkkokäyttöinen vastaanotin, joka painoi noin 7 kg. Kaksiputkinen Dzhek-lähetin puolestaan painoi noin 10 kg kaikkine tarvikkeineen. Sen ulostuloteho oli noin 50 W ja sitä voitiin käyttää myös verkkovirralla.

Valitettavasti laitteista ei ole vielä löytynyt kuvia.
wpe49.jpg (3073 bytes)

Filmikoodin reijityslaite

Filmi.jpg (16792 bytes)

Numeroita vastaavat reij´ät kinofolmillä

 Ennen sotaa ja sodan aikana laitteilla sähkötettiin käyttäen pääasiassa sähkötysavainta ja salattua morse-koodia. Lähetyksiä kuunneltiin kuulokkeilla. Yhteyksien kestoaika oli kohtalaisen pitkä, mikä osaltaan edes auttoi radioaseman paljastumista. Monet vastaanottimet olivat toimintapeiaatteeltaan ns. suoria vastaanottimia, jolloin vastaanottimen oskillaattorit alkeellisissa kytkennöissä värähtelivät tehonsa suoraan antenniin.

Yhteyden kestoaikaa oli siis tarpeen rajoittaa. Niinpä kehitettiin Atom. Siinä lähetysnopeus kasvatettiin 150 viiden kirjaimen ryhmään /min. Lähetettävä informaatio muutettiin numerokoodiksi ja lävistettiin viereisellä reikäkombinaatioilla kinofilmille. Tämä "digitaalinen" informaatio syötettiin lähetettäessä käsin veivillä pyöritettävän lukijan läpi  filmissä olevien reikien avaintaessa samassa tahdissa lähetintä.

Kuvassa filmikoodin lävistyslaite Bakfjordin vakoiluradiosta. (lisää alla)

Ensimmäinen radio jossa käytettiin tällaista filmi-avainnusta oli siis verkkokäyttöinen  Atom. Sen ulostuloteho oli 35 W, yhteysväli noin 3000 km ja paino noin  8 kg.

Atomin jälkeen kehitettiin Elktron. Siinä voitiin käyttää sekä verkkovirtaa että paristoja (akkuja). Lähettimen teho oli 50 W, paino verkkokäyttöisenä  noin 8 kg ja akkukäyttöisenä noin 10 kg. Lähetysnopeus kinofilmitekniikkaa hyväsi käyttäen oli jo noin 250 - 500 viiden ryhmää/min. Yhteysväli oli noin 3000 km. Radiota käytettiin mm. Japanin radioyhteyksissä.
wpeA.jpg (8634 bytes)

OREL-lähetinvastaanotin

 Kuvan laite on nimeltään Orel (R-350). Se kuuluu jo sodanjälkeiseen sukupolveen. Siinä on sovellettu kaikkia sodanaikana saatuja kokemuksia, kuten suurinopeuksista filmiavainnusta ja yhteydenottoa ilman taajuuden asettelun tarvetta   tukiasemaan. Nämä ominaisuudet takasivatkin sille mahdollisimman nopean yhteyden muodostumisen ja vähensivät näin oleellisesti aseman paljastumisriskiä.

Kuvan laitteessa on erillinen vastaanotin ja lähetin. Pistetaajuuksia varten kannen yläreunassa on rivi kiteitä. Kannessa on myös tila dipoli-antennille, verkkomuuntajalle, 35 mm filmin lävistäjälle ja varaputkille. Alalaatikossa ovat lähetin ja vastaanotin, kuulokkeet, koodikirja, filmin lukija (150ryhmää/min) ja paristot.

Laitteeseen voitiin valita etukäteen kymmenen erilaista kidetaajuutta.

Vastaanottoasemalla lähetys äänitettiin levylle, josta se purettiin hitaammalla nopeudella luettavaksi.

Lähettimen teho oli noin 3,5 W ja laitteen paino 13 kg. Sitä voitiin käyttää sekä verkkovirralla, että paristoilla.

Kokonaisuus oli sijoitettu kantohihnalla varustettuun alumiinisalkkuun.

Muita vastaavia radiotyyppejä olivat Proton (R-353) ja Shmel (R-354).
wpe7.jpg (5068 bytes)

Bakfjordin vakoiluradio 60-luvulta

Morse.jpg (20458 bytes)

Pikalähettimen bakeliittilevy, jossa messinkiset johteet morsenumeroille

 Kuvan radio tunnetaan länsimaissa nimellä "Bakfjordin vakoiluradio". Radio löydettiin Norjasta 1967. Aseman hoitaja oli norjalainen, joka oli saanut vakoilu- ja radiosähköttäjäkoulutuksen Neuvostoliitossa jo 17 vuotta aikaisemmin. Hänen tehtävänään oli lähettää salaisia tietoja mm. U2-vakoilukoneiden toiminnasta norjalaisilta Naton kentiltä  Murmanskiin ja venäläisille sota-aluksille. Radioasema paljastui, kun eräs varusmies oli kertonut komppanianpäällikölleen Bakfjordissa sijaitsevasta salaisesta radioasemasta. Komppanianpäällikön lähdettyä tutkimaan tapausta erään alaisensa kanssa he yöpyivät sattumalta vakoilijan kodissa ja löysivät filmirullan, jossa oli radiokoodia sisältävä lävistys. Itse radioasema löytyi myöhemmin maahan haudatusta kumisäkistä.

Radio oli sijoitettu kahteen vedenpitävään, vaaleanruskeaan laatikkoon. Koko aseman mitat olivat 320 x 170 x 125 mm. Toisessa laatikossa oli lähetinvastaanotin ja toisessa paristot (6 x 45 V ja 1,5 V taskulampunparistot hehkuvirtaa varten). Laitteessa oli 5 putkea (tyypit pyyhitty). Laitteen ulostuloteho oli noin 5 W.  Viittä putkea käytettiin osittain ristiin lähetyksessä ja vastaanotossa.

Lähetin toimi 3-putkisena, yksi putki oskillaattorina ja kaksi putkea pääteasteessa rinnan kytkettyinä. Vastaanotto tilanteessa käytettiin neljää putkea; sekoittaja, oskillaattori, välitaajuusvahvistin ja takaisinkytketty ilmaisin. Antennivirittimenä oli pieni mutta hienorakenteinen variometri. Kideohjausmahdollisuutta ei ollut vaan ainoastaan VFO. Vastaanottimen taajuusalue 2,5 - 4,1 ja 4,1 - 6,6 MHz ja lähettimessä 2,5 - 3,7 ; 3,7 - 5,6 ja 5,6 - 8,6 MHz. Laitteistoon kuului lanka-antenni ja taajuus- ja antennin pituustaulukko.

Lähettimellä voitiin lähettää vain sähkötystä  eli CW:tä. Sitä lähetettiin reikäfilmin lukijan yhteydessä olevalla sähkötysavaimella, reikänauhalla veiviä kiertämällä tai manuaalisena pikalähetyksenä. Pikalähetin muodostui bakeliittilevystä jossa oli alakkain rivissä  morsekoodilla kirjoitetut   messinkiset numeromerkit; viivat ja pisteet. Näitä johtavia numeromerkkejä vedettiin sitten johtavalla puikolla numerosta riippuen joko ylös tai alaspäin, jolloin muodostui kutakin numeroa vastaava merkkisarja virtapiirin kytkeytyessä.

wpeB.jpg (6814 bytes)

ZEMLYA

 Laitteen nimi on Zemlya. Se voidaan katsoa kehittyneimmäksi malliksi. Siinä kinofilmi lävistyslaitteineen ja lukijoineen oli vaihdettu magneettinauhaan, jonka koneistot näkyvät kuvassa laitteen molemmissa päissä. Käyttäjän huoleksi jäi vain laitteen virittäminen samalle taajuudelle vasta-aseman kanssa. Koodin lähetysnopeus oli noin 300 viiden ryhmää muutamassa minuutissa. Lähettimen teho oli 75 W ja laitteen paino 14 kg.
Pitkille yhteysväleille 10 000 - 12 000 km kehitettiin Irkut-radio.

Modernissa Irkutissa vastaanotettava informaatio voitiin lukea suoraan laitteen näytöltä ja nauhoittaa magneettinauhalle.  Lähetettävän informaation nopeus oli  muutamia satoja viiden ryhmiä /min. Lähettimen teho oli 180 - 250 W ja koko radioaseman paino noin 15 kg.

Irkutia käytettiin mm. amerikkalaisten joukkojen liikkeiden raportoinnissa Vietnamissa. Laitteesta ei valitettavasti ole kuvaa.

Lähteet:      Allekirjoittaneen tutkimukset 1994 -1999.
Suomen Radiohistoriallisen seuran jäsenlehti 1/95. Jorma Janhusen kirjoitus "Kirjat kertovat...":  Richard Sorge. Sivut 9 - 12.
Military Paradise-lehti 4/(July-August) 98 sivut 98 -100. Artikkelin kirjoittaja Ivan Ya. Petrov, retired Major General.
Hallo Hallo- lehti Nro 45 (1/94). Medlemblad for Norsk radiohistorisk forening.

Takaisin pääsivulle

Antero Tanninen 1999